Kansanperinne

Linnut kansanperinteessä

Ihmisen suhde lintuihin on erityinen. Vaikka linnut ovat villieläimiä, ne päästävät ihmisen lähelleen. Niiden kauneus ja laulu hurmaa, niiden lentokyky kiehtoo. Voi kun minäkin osaisin lentää, voi kun pääsisin pakoon tai näkemään maailmaa kuten linnut. Tarinoissa, myyteissä ja taiteessa linnut ovat vahvasti läsnä. Kansanperinteen mukaan linnut olivat mukana jo, kun maailma luotiin.

Laulujoutsen – pyhä lintu maailmojen rajalla

Suomen kansallislintu laulujoutsen oli pyhä lintu, jonka uskottiin elävän kuolleiden ja tämänpuoleisen maailman rajalla. Siinä missä ihminen siirtyi tämänpuoleisesta vain kerran tuonpuoleiseen, Tuonelaan, laulujoutsen pystyi uimaan kumpaankin suuntaan. Uskottiin, että joutsenen sukeltaessa sille avautui reitti Tuonelaan, josta se toi viestejä ja kuljetti sieluja tuonpuoleiseen. Laulujoutsenta onkin verrattu niin enkeliin kuin myös suomensukuisten kansojen sukulaiseksi, joka symboloi sekä elämää että kuolemaa.

Kalevalassa Louhi, Pohjolan emäntä, käskee Lemminkäistä tappamaan Tuonelan joutsenen vastineeksi tyttärestään. Kalevalasta kuuluisa joutsen asui Tuonelan virassa, mikä erotti kuolleiden ja elävien maailman toisistaan. Joutsenen ammuttuaan Lemminkäinen kohtaa oman kuolemansa, minkä seurauksena uskottiin myös pitkään, että joutsenen surmaaja menettäisi henkensä. Ajan saatossa joutsen kuitenkin menetti arvokkaan asemansa ja se metsästettiin lähes sukupuuton partaalle.

Kuolemasta kertoo myös uskomus joutsenlaulusta, jonka joutsen laulaisi vain kerran, kuolinhetkellään. Kertomuksen mukaan kyhmyjoutsen menetti lauluäänensä laulukilpailun seurauksena, jonka joutsen hävisi satakieltä vastaan. Kateudessaan joutsen pyysi satakielen selkäänsä kuljettaakseen sen veden yli, mutta sukelsikin äkisti, jolloin satakieli menehtyi. Rangaistukseksi kyhmyjoutsen menetti lauluäänensä viimeistä joutsenlauluaan lukuun ottamatta.

Joutsen edustaa myös uskollisuutta, toivoa sekä uuden elämän alkua. Joutsenet ovat tunnetusti uskollisia kumppanilleen, jonka kanssa he muodostavat usein elinikäisen liiton pitkän harkinnan jälkeen. Tämän lisäksi joutsenparit palaavat usein samalle pesintäpaikalle vuosi vuoden jälkeen. Joutsenten kevätmuutto olikin usein hartaasti odotettu tapahtuma, mikä symboloi kevään koittoa sekä sen tuomaa toivoa. Sanottiin, että kun Suomeen saapui paljon joutsenia, oli maailmassa kaikki hyvin.

Haapana – vedenhaltioiden lintu

Vesilinnut olivat suomalaisessa kansanperinteessä pyhiä, sillä ne pystyivät liikkumaan maailmojen välillä: taivaassa, maalla ja vedessä. Vesilinnut olivat myös oleellisessa osassa maailman syntymyytissä. Kalevalassa esitetyssä versiossa maailma syntyy sotkan munasta, joka vierähtää veteen alkumeressä makaavan Ilmattaren polvelta hänen liikahtaessaan. Rikkoutuneesta munasta syntyvät maankamara ja taivaankansi, aurinko, kuu, pilvet ja tähdet.

Syntymyytissä esiintyvä sotka yhdistetään usein telkkään, mutta kyseessä saattoi olla myös haapana, hanhi tai sorsa. On kuitenkin selvää, että maailma syntyi vesilinnun munasta. Tämän takia suomensukuisia kansoja onkin kutsuttu vesilinnun kansaksi.

Haapanaa on myös pidetty vedenhaltioiden suosimana lintuna, jonka juuttuminen katiskaan tiesi epäonnea tai ainakin kalaonnen menoa. Haapanan nimitys on kuitenkin peräisin maankamaralta, haapapuiden harmaasta kuoresta, jota haapanakoiraan keskivartalon väritys muistuttaa.

Varpushaukka – apua taikavoimista

Suomalaisessa kansanperinteessä haukka rinnastettiin usein kotkaan, sillä päiväpetolintujen samankaltaisuus oli ilmeinen. Tämä näkyy esimerkiksi sanonnoissa haukan katse ja olla haukkana paikalla, jotka viittaavat kotkan tavoin haukan tarkkaan katseeseen ja lentonopeuteen. Molemmat linnut saatettiin myös nähdä sekä suojelijoina että vihollisina. Vaikka haukka jäi kertomuksissa usein kotkan varjoon, haukan merkittävyydestä kertovat lukuisat siihen viittaavat paikannimet.

Haukkaan liittyvät uskomukset liittyvät usein yliluonnollisiin voimiin – tarkalleen ottaen sanottiin, että haukassa oli yhdeksäsosa yliluonnollista. Haukalta, kuten kotkaltakin, loitsittiin apua suuriin voimaa vaativiin tekoihin, joissa petolinnun ominaisuudet olisivat hyödyksi. Haukan taikavoimat suojelivat myös karjaa sekä omaisuutta. Olikin varsin yleistä naulata ammuttu haukka siivet levällään navetan tai tallin oven pelottamaan pahat voimat tiehensä, vaikka joskus myös haukkaa pidettiin paholaisen lintuna.

Kurki – kannattelee taivaan kantta

Pitkäjalkainen ja ryhdikäs kurki oli lintujen kuningas, jonka sanottiin kannattelevan koko taivaan kantta päänsä päällä. Tämän takia harjakattoisten rakennusten tukipuuta, katon tärkeintä osaa, kutsuttiin kurkihirreksi. Kurki piti myös linnuista kaikkein kovinta ääntä. Kurjen huudosta käynnistyikin Kalevalan merkittävin taistelu, kun kurki herättää Pohjolan väen unesta tavoittamaan sammon ryöstäjiä.

Kurjella uskottiin olevan myös taikavoimia, joilla se pystyi esimerkiksi taikomaan ihmiselle kultarahoja henkensä pelastamista vastaan. Myös menneen tietäjälaitoksen shamaanit ottivat mahdollisesti vaikutteita tietäjälintuna pidetystä kurjesta matkimalla sen ääntelyä ja eleitä.

Kurkien kevätmuutto yhdistettiin talven väistymiseen ja jäiden sulamiseen. Sanottiinkin, että keväisin kurki varoittaa äänellään heikoista jäistä. Myös syksyisin kurkien muuttoa seurattiin tarkoin. Kurkiauran mallista ennustettiin sekä naisten että miesten kohtaloa. Jos auran vasen puoli oli oikeaa merkittävästi pidempi, tarkoitti se, että seuraavana päivänä kuolisi monta miestä ja naisia jäisi leskiksi.

Kurkien muuttoon liittyi myös vahva perinne valonlähteisiin liittyen, joita käytettiin ennen hyvin säästeliäästi. Kurkien kevät- ja syysmuuton välisenä aikana tuli kaikki ilta-askareet hoitaa luonnonvalossa. Mikäli päre, kynttilä tai muu valonlähde sytytettiin tänä aikana, uskottiin sillä olevan huonoja seurauksia.

Töyhtöhyyppä – hullu keväthuumassa

Töyhtöhyypän keväiset soidinmenot olivat näyttävä ja äänekäs tapahtuma. Keväthuumassa villisti pyörähtelevä töyhtöhyyppä saikin suomalaisessa kansanperinteessä hullun linnun maineen. Ensimmäisten muuttolintujen joukossa Suomeen saapuva töyhtöhyyppä oli myös talven kylmyyden väistymisen merkki.

Töyhtöhyyppä on uusi tulokas Suomen linnustossa, minkä takia siihen liittyvä kansanperinne on melko suppeaa. Toisaalta naapurimaa Ruotsissa linnusta on useampikin uskomus. Töyhtöhyypän pesäpaikan perusteella ennustettiin esimerkiksi kevätsäätä ja jos pesästä löysi monivärisen kiven, teki se kantajansa näkymättömäksi. Uskottiin myös, että hyypän sydän vasemmassa saappaassa tuotti onnea ja takaisi varman voiton rahapeleissä.

Lokit – merimiehen sieluja

Lokit viihtyvät rannikkoalueilla, minkä puolesta ne yhdistetään usein mereen, satamiin ja kalastukseen. Suomalaisessa sielulintu perinteessä merimiesten on uskottu liitelevän lokkeina meren selällä.

Naurulokin nimi viittaa linnun nauravaan ääneen, kuten myös linnun tieteellinen nimi ridibundus.

Käki – ennelintu

Käki oli suomalaisten tärkeimpiä ennelintuna, jonka kukunnasta ennustettiin monia asioita. Naimattomat tytöt laskivat käen kukunnasta, kuinka monen vuoden päästä he pääsisivät naimisiin. Käen kukunnan suunta saattoi kertoa senkin, mistä tuleva puoliso löytyisi. Vanhoille naisille käen kukunta edusti puolestaan jäljellä olevien elinvuosien määrää. Käki miellettiinkin usein juuri naisten linnuksi, vaikka sen kukuntaa seurattiin tarkasti koko kansan kesken.

Käen kukunta alkukesästä määritteli kasvukauden etenemistä ja oli tämän takia erityisen tärkeässä asemassa. Jos käen kukunta oli myöhässä, tiedettiin että kesä oli myöhästynyt. Käen ensikukunta myös vihki metsän, jolloin karja voitiin laskea metsään laiduntamaan. Mikäli käen kukunta taas jatkoi pitkälle heinäkuuhun, oli tiedossa lämmin syksy ja mahdollisesti viivästynyt ensikevät.

Käen kukunta ennusti myös onnea tai epäonnea tilanteen mukaan. Käen kukunta lähellä oli erityinen onnen merkki. Ja mikäli pääsi hiipimään sen puun juurelle, jossa käki parhaillaan kukkui, toteutuivat kaikki kuulijan toiveet.

Toisaalta käen ensikukunta saattoi pilata kuulijan koko kesän, jos ei ollut vielä ehtinyt syödä mitään kyseisenä aamuna. Tätä varten oli varsin yleistä pitää tyynyn alla tai kaulassaan käenpalaa, eli jotain pientä syötävää kuten leivänkannikka, jonka saattoi heti aamulla aikaisin herätessään haukata. Tämä erikoinen uskomus eli hyvin voimakkaana, mikä kertoo kevään ja kesän murroksen merkittävyydestä koko tulevan vuoden kululle. Jos kyseisenä murroshetkenä oli nälkäisenä elinvoimaltaan heikko, merkitsi tämä heikkoutta koko kesäksi.

Erikoiset uskomukset eivät käen kohdalla tähän loppuneet, vaan käen uskottiin myös varsin yleisesti muuttuvat haukaksi loppukesästä sen kukunnan lakattua. Tähän uskomukseen saattoi vaikuttaa käen petolintua muistuttava ulkomuoto ja lentotapa, sekä sen kukunnan lakkaaminen pesintäkauden päätyttyä. Käkeä pidettiin pyhänä lintuna, minkä takia sen tappaminen ennen käkihaukaksi muuttumista merkitsi tappajan omaa kuolemaa, tai ainakin hulluksi tulemista.

Pääskyt – sukua ihmiselle

Pääsky oli varma kesänmerkki, odotettu vieras ja onnen tuoja, johon liittyi monta positiivista uskomusta. Pääskyä pidettiinkin pyhänä lintuna, jopa ihmisen sukulaisena, josta kertoivat sen viirusilmät ja pieni nokka. Uskottiin, että tämän takia pääsky viihtyikin ihmisasutuksen lähistöllä.

Pääskyn saapuminen tarkoitti lämpimien kesäsäiden koittamista sekä kevään nälän ajasta selviämistä. Uskottiinkin että pääskyn pesä toi iloa ja vaurautta talon asukkaille, joiden räystään alle pääsky pesi. Pääskyn pesän uskottiin myös suojelevan salamaniskuilta, tulipaloilta ja muilta onnettomuuksilta. Jos pääsky puolestaan hylkäsi pesäpaikkansa talossa, tarkoitti se, että myös talonväen täytyisi muuttaa pian. Lisäksi tiedettiin, että pääskyn haavoittajaa tai pesän rikkojaa seuraisi onnettomuudet ja sairaudet.

Tästä huolimatta pääskyn ruumiinosia hyödynnettiin tietyissä lemmentaioissa, joiden tarkoituksena oli saada taian kohde rakastumaan tekijään yhtä vahvasti kuin pääsky poikasiinsa. Vaikka nämä nuorison suosimat lemmentaiat koituivat joidenkin pääskyjen kohtaloksi, pääskyjen hyödyntäminen kansanlääkinnässä oli hyvin vähäistä.

Pääsky oli tunnettu lentotaituri, jonka lentoa ei ollut pelkästään ilo katsella, vaan siitä ennustettiin myös säätä. Matalalla veden tai pellon päällä lentelevät pääskyt ennustivat sadetta, ja kun ne liitivät korkealla korkeapaineen nostattamien hyönteisten perässä, oli tiedossa poutaa.

Nimestään huolimatta tervapääsky kuuluu kiitäjien lintuheimoon, eikä ole varsinaista sukua pääskyille eli räystäs- ja haarapääskylle. Vaikka tervapääskyn liittyvät uskomukset osittain poikkeavat pääskyistä, on todennäköistä, että pääskyihin liittyvä kansanperinne koskee suurimmaksi osaksi myös tervapääskyä.

Käpytikka – ukkosen jumalan lintu

Tikka oli suomalaisessa kansanperinteessä pelätty ennelintu, joka toi viestin lähestyvästä kuolemasta. Tästä varma merkki oli talon ulkoseinän hakkaaminen, jonka perusteella myös arveltiin ketä talonväestä tikan ennustama kuolema tulisi koskemaan. Uskottiin nimittäin, että tikan hakkaaman seinän kohdalta löytyisi tuleva vainaja. Toisaalta myös talon eri osat edustivat vuoroin talon emännän ja isännän poismenoa.

Ikävien uutisten tuoja haluttiin karkottaa nopeasti pois talon pihapiiristä, minkä vuoksi tikka joutui usein ihmisten vainon kohteeksi. Toisaalta tämä viestintuoja saattoi myös ennustaa pelkkää säänmuutosta. Suomensukuisten kansojen keskuudessa tikkaa pidettiinkin sään ja ukkosen jumala Ukon lintuna, joka suojeli maata.

Kansanperinteessä kaikkia tikkalajeja kutsuttiin yleisesti tikoiksi, minkä takia eri tikkalajeihin liittyviä uskomuksia on vaikea erotella toisistaan palokärkeä lukuun ottamatta.

Västäräkki – jäänsärkijä

Västäräkin saapuminen keväällä oli merkki siitä, että pian sulaisivat jäät. Tämän pikkulinnun uskottiin nimittäin omaavan erityisen vahvat jalat, joilla se rantajäällä pomppiessaan sai jäät rikkoutumaan. Jäiden lisäksi västäräkki aiheutti jaloillaan myös kelirikkoa, minkä seurauksena maantiet menivät keväällä huonoon kuntoon. Rikkojaiseksikin kutsuttu pikkulintu oli kuitenkin odotettu keväänmerkki, joka toi hyvää mieltä suuremmille kanssamuuttajilleen kuten joutsenelle ja kurjelle, joiden siiven alla västäräkin uskottiin tekevän muuttomatkaansa.

Västäräkkiä pidettiin myös peltomiehen lintuna, jonka näkeminen kyntöpellolla tuotti onnea. Näin ollen västäräkki oli iloittu seuralainen kevään peltotöissä.

Mustarastas – lupaus uudesta alusta

Mustarastas oli harvinainen näky Suomessa vielä 1900-luvun alkupuolella, minkä takia siihen liittyy hyvin vähän suomalaista kansanperinnetietoa. Siinä missä mustia lintuja yleisesti pelättiin, ajateltiin myös mustarastaan ennustavan ikäviä tapahtumia. Toisaalta linnun melodinen laulu nähtiin lupauksena uudesta alusta ja kevään koittamisesta.

Tiedettiin myös, että hyvä marjasato viivyttäisi mustarastaan syysmuuttoa. Etenkin puihin jätetyt pakastuneet omenat olivat linnun suurinta herkkua, joilla sen saisi talvehtimaan puutarhan lähistöllä.

Tiainen – viisas opettaja

Tiaisen uskottiin olevan kaikista linnuista vanhin ja pitkäikäisin. Kunnioitettava ikä teki tiaisesta myös erityisen viisaan linnun suomalaisessa kansanperinteessä. Tiaisen kerrotaan opettaneen ihmiselle useita merkittäviä taitoja kuten maanviljelyksen ja oluenpanon.

Kalevalassa tiainen vinkkaa Väinämöiselle, kuinka peltoon saadaan ravinteita kaskeamalla metsä. Väinämöinen tarttui tiaisen neuvoon, mistä maanviljelys sai Kalevalassa alkunsa. Kantelettaren Oluen synty -runossa tiaisen kerrotaan olevan myös taitava oluen keittäjä, mikä sopii viisauden lisäksi tiaiseen liitettyyn iloisuuteen. Näin ollen tiainen oli ihmisen läheinen ystävä sekä tiedonvälittäjä luonnon ja ihmisen välillä.

Kansanperinteessä kaikkia tiaislajeja kutsuttiin yleisemmin tiaisiksi, minkä puolesta on vaikeaa erotella eri tiaislajeihin liittyviä uskomuksia toisistaan. Kalevalan tiainen viittaa kuitenkin todennäköisesti hömö- ja lapintiaiseen, joiden elinympäristö muistuttaa Kalevalassa kuvailtua metsää, tiaisen saloa.

Kuukkeli – kunnioitettu metsämiehen sielu

Kuukkeliin liittyvä kansanperinne on tiiviisti yhteydessä sen elinympäristöön, metsään. Kuukkelin uskottiin olevan metsämiehen sielulintu, jonka kohtaaminen metsässä oli hyvä enne. Ajateltiin että kuukkeliin siirtynyt metsämiehen sielu opastaisi metsänkävijöitä ja takaisi heille riistaonnea.

Kuukkeli ei kuitenkaan edustanut pelkästään metsämiehiä, vaan myös itse metsää. Korean ja eloisan ulkomuotonsa puolesta kuukkelia pidettiin metsän haltijana, joka hallitsi metsän syvimpiä voimia. Kuukkelia kutsuttiin myös metsänjumala Tapion linnuksi, jota tuli kohdalla erityisen kunnioittavasti. Metsän haltijan näyttäytyessä tiedettiin, että metsämiesten kannatti kääntyä takaisin, sillä saalista ei olisi luvassa. Metsän haltija kun suojeli eläimiä ihmiseltä ja edusti sellaisia metsän voimia, joita ihminen ei pystynyt lannistamaan omakseen.

Kuukkelia kunnioitettiin niin syvästi, että se herätti myös pelkoa. Uskottiin, että kuukkelin vahingoittaja sai kirouksen ylleen ja jos edes vahingossa löytäisi metsästä kuukkelin pesän, löytäjä kohtaisi äkkikuoleman. Uskomuksen vahvuudesta kertoo se, että ensimmäiset kuukkelin pesät löydettiin vasta silloin kun laji oli harvinaistumassa.

Vaikka kuukkeli sai elellä ihmiseltä melko rauhassa siihen liittyvien uskomusten ansiosta, sen tarvitsemat hiljaiset metsäympäristöt ovat lähes kadonneet Etelä-Suomesta. Nykyään kuukkeli elää vain Pohjois-Suomessa, missä siihen suhtauduttiin Etelä-Suomeen verrattuna myönteisemmin.

Korppi – kuoleman sanansaattaja

Mustanpuhuva korppi oli pahuuden symboli, joka herätti kunnioitusta ja pelkoa. Sen pahaa enteilevä ääni ja ulkomuoto, haaskansyönti sekä poikkeuksellinen älykkyys loivat pohjan siihen liitetyille uskomuksille. Korppi esimerkiksi tiesi, milloin huonokuntoinen eläin oli kuolemassa, jolloin se saapui paikalle odottamaan. Ei siis ihme, että korpin kuolemaa enteilevät elintavat tekivät linnusta pelätyn vieraan kansan keskuudessa.

Korppiin liitettiin useita epäonnen uskomuksia. Talon päällä riitelevät korpit ennustivat talon pariskunnan eroa, kun taas talon yli lentävä korppi ilmoitti lähestyvästä kuolemasta. Korpit ennustivat myös karjaa saalistavia petoja, tulipaloja ja hukkumisia. Myös Kalevalassa korppi saapui Lemminkäisen äidin luokse kertomaan hänen poikansa kuolemasta. Kuoleman sanansaattajana korpista haluttiin eroon, mikä valitettavasti johti myös sen vainoamiseen.

Korpin uskottiin elävän monta sataa vuotta, minkä teki linnusta erityisen viisaan. Toisaalta korpin pitkäikäisyys ja viisaus nähtiin merkkinä pirun kanssa tehdystä liitosta. Muinaissuomalaisessa ja saamelaisessa perinteessä puolestaan noidat sekä shamaanit saattoivat lähteä retkilleen korpin muodossa.

Korppi oli yhteydessä henkimaailmaan, mistä kertovat sen erityiset taikavoimat. Uskottiin että korpilla oli yksi ainoa valkoinen sulka muistona sen entisestä höyhenpuvusta, joka oli muuttunut mustaksi korpin pahuuden myötä. Korpin valkoisen sulan uskottiin olevan mahtava taikakalu, jonka avulla pystyi esimerkiksi oppimaan lintujen kielen, lentämään, muuttumaan näkymättömäksi ja avaamaan kaikki lukot. Samankaltaisia voimia oli luvassa sille, joka saisi napattua taikakiven korpin poikasen suusta.

Varpunen – lasten sielulintu

Varpunen oli pihapiirin tuttu pikkulintu, jota pidettiin etenkin lasten sielulintuna. Uskottiin, että varpuset saattoivat olla edesmenneitä sieluja, jotka olivat tulleet tapaamaan läheisiään linnun muodossa. Etenkin joulun aikaan pihapiirin lintujen ruokinta merkitsi edesmenneiden sukulaisten ja ystävien kutsumista yhteiseen juhlaan. Kyseinen uskomus on siirtynyt nykysukupolvien tietoon joululaulun muodossa, minkä takia varpunen liitetäänkin usein jouluun.

Varpusella oli kuitenkin kansaperinteessä synkempikin puoli. Varpunen saattoi ennustaa onnettomuutta, jopa sotia, luonnonkatastrofeja tai kulkutauteja. Uskottiin myös, että varpusen lentäminen ikkunaan tietäisi kuoleman saapumista taloon. Tästä syystä varpusen pesiä rikottiin varsin yleisesti, vaikka toisaalta osa uskomuksista ennusti varpusten häviämisen pihapiiristä merkitsevän talon tuhoa.

Sekä ihmisen ystäväksi että pahanilmanlinnuksi mielletty varpunen oli myös vaatimattomuuden symboli. Ajatus varpusen poloisuudesta, jopa köyhyydestä, sai vahvistusta Kantelettaren Oluen synty -runosta, jossa varpusta kutsutaan vähävaraiseksi muiden lintujen rinnalla. Varpuseen liitetty vaatimattomuus kertoo todennäköisesti sen arkisesta värityksestä. Kerrottiin että kun luoja jakoi värejä linnuille, varpunen oli myöhässä paikalla, minkä takia se sai tyytyä vaatimattomiin väreihinsä.

—

Teksti on koottu CREA+BIRD-hankkeessa, joka on Euroopan unionin osarahoittama. Tutkimme ja kehitämme luovia ja osallistavia menetelmiä kestävän kehityksen koulutukseen.