Maatalous

Monet lajit viihtyvät myös ihmisen muokkaamissa maatalousympäristöissä. Nämä lajit ovat alunperin olleet aukeiden alueiden eli ruohomaiden, kosteikkojen ja suoalueiden lajeja, jotka ovat siirtyneet elämän maatalousympäristöissä.

Maatalousympäristöjen lajit ovat kärsineet laajasti maanviljelyn tehostumisesta, erityisesti avo-ojien, pientareiden ja karjanlaidunnuksen vähentymisestä sekä kemiallisten torjunta-aineiden käytöstä. Perinneympäristöt, kuten niityt, hakamaat ja metsälaitumet, ovat eliölajistoltaan rikkainta luontoamme, joiden säilyminen edellyttää maatalouden muutoksen vuoksi jatkuvaa hoitoa ja kunnostusta.

Linnut ja maatalous

Maatalousympäristön pesimälintujen kannat ovat laskeneet merkittävästi viimeisen 50 vuoden aikana. Pelloilla ja maatalousrakennusten lähellä pesivät linnut ovat kärsineet ja vähentyneet selvästi maanviljelyn tehostumisen vuoksi. Sellaisiin lintuihin, jotka sekä pesivät että ruokailevat pellolla (kuten kuovi ja kiuru) pelloilla tapahtuvat muutokset vaikuttavat voimakkaasti.

Tehostunut maatalous on johtanut siihen, että yksittäiset tilat erikoistuvat johonkin tiettyyn viljelytapaan ja olemassa olevasta maa-alasta yritetään saada mahdollisimman suuri sato. Tämä johtaa maatalousympäristöjen yksipuolistumiseen, kuten kesantojen, avo-ojien ja puusaarekkeiden vähenemiseen ja viljelykierron muutoksiin ja kokonaisuutena yksipuolistaa myös linnustoa. Viljelemättömien peltopinta-alojen, kuten kesantojen ja pientareiden, väheneminen heikentävät pesintöjen onnistumista.

Karjan laidunnus on vähentynyt, minkä seurauksena lintujen tarvitsemat niityt ovat kasvaneet umpeen ja lannan houkuttelemat hyönteiset ovat vähentyneet. Muutoksen vuoksi linnuilla on nykyään paljon vähemmän ruokaa ja pesäpaikkoja.

Linnuille haitallisilla viljelykierron muutoksilla tarkoitetaan, että nurmien ja syysviljojen osuus on vähentynyt ja kevätkylvön osuus kasvanut. Avoimemmilla kevätviljapelloilla monien lajien pesät ovat alttiita petojen saalistukselle. Keväisin pesillä ja poikasilla on myös riski jäädä maatalouskoneiden alle.

Kemiallisten torjunta-aineiden käyttö haittaa linnustoa. Luomutuotannossa ei käytetä hyönteisiä haittaavia torjunta-aineita, ja luomutiloilla onkin tutkitusti muita tiloja monimuotoisempi linnusto ja muu lajisto. Luomueläintiloilla karja pääsee laiduntamaan ulkona päivittäin, mikä lisää linnuille suotuisia ruokailuympäristöjä. Monimuotoinen kasvillisuus, karja ja lanta houkuttelevat paikalle monia hyönteisiä – ja hyönteissyöjiä, kuten pääskyjä ja kottaraisia. Myös esimerkiksi kiuru hyötyy luomuviljelystä, sillä se ruokkii poikasiaan yksinomaan pellon selkärangattomilla eläimillä.

Pölyttäjät ja maatalous

Pölyttäjien määrät ja monimuotoisuus ovat suurimmillaan ihmisen muokkaamissa maatalousympäristöissä. Siellä esiintyvät lajit ovat alun perin eläneet avoimissa luonnonympäristöissä kuten ruohostomailla, tulvarannoilla ja kuivilla paahderinteillä. Maatalouden luomat avoimet elinympäristöt ovat muistuttaneet näitä luonnonympäristöjä siinä määrin, että lajit ovat voineet siirtyä elämään niillä. Nykyisin edellä mainitut luonnonympäristöt ovat lähes kadonneet, joten maatalousalueista on tullut näiden lajien tärkeimpiä elinympäristöjä. 

Maatalousympäristöjen lajit ovat kärsineet suuresti maanviljelyn tehostumisesta. Pölyttäjien kannalta haitallisinta on ollut niittyjen, luonnonlaitumien ja piennaralueiden väheneminen. Lisäksi pelloilla käytettävät kasvinsuojeluaineet hävittävät tuhohyönteisten ohella myös pölyttäjiä.  

Laidunnuksen synnyttämät perinneympäristöt, kuten niityt, hakamaat ja metsälaitumet ovat lajistoltaan rikkainta luontoamme. Perinneympäristöjen määrät ovat huvenneet olemattomiin, koska niiden käyttö ei enää ole kannattavaa. Perinnebiotooppien säilyminen edellyttää jatkuvaa hoitoa ja kunnostusta – laidunnusta tai niittoa, sekä ajoittain puuston raivauksia. Tätä tuetaan nykyisin maatalouden ympäristötoimilla. 

Niittyjen ja pientareiden väheneminen pölyttäjien suurin uhka 

Monet pölyttäjät käyvät ruokailemassa pelloilla, joilla viljellään esimerkiksi rypsiä tai apilaa. Pölyttäjät eivät kuitenkaan pysty lisääntymään viljellyllä pellolla, koska sieltä ei löydy niille sopivia pesäpaikkoja tai perhostoukille ravintokasveja. Pölyttäjille välttämättömiä lisääntymisalueita ovatkin peltoja ympäröivät niityt, pientareet ja reunametsät. 

Maatalousympäristön rakenne on yksipuolistunut jo pitkään. Tuotannon tehostamiseksi pelloilta on hävitetty ojia, saarekkeita ja muita luonnonalueita. Tavoitteena on ollut maksimoida tuotantoala sekä viljelytoimien tehokkuus. Seurauksena niittylaikut, pientareet ja puusaarekkeet ovat vähentyneet. Etenkin niittyjen väheneminen on ollut haitallista monille vaateliaammille pölyttäjälajeille. Piennaralueiden väheneminen on supistanut myös yleisempien pölyttäjien elintilaa. 

Laidunnettujen perinneympäristöjen määrä on vähentynyt, koska karjatilojen määrä vähentynyt ja laidunnuksessa on siirrytty käyttämään tuottavampia peltonurmia. Valtaosa aiemmista luonnonlaitumista on joko jätetty metsittymään, muokattu pelloksi tai otettu rakennusmaaksi. Laidunnus on paras ja halvin tapa ylläpitää pölyttäjille keskeisten niittyalueiden avoimuutta. Nykyään sitä tuetaan maatalouden ympäristösopimuksilla. 

Kasvinsuojeluaineet 

Pelloilla käytettävät kemialliset kasvinsuojeluaineet aiheuttavat merkittävää haittaa myös hyötyhyönteisille, kuten tuholaisten pedoille ja pölyttäjille. Suoran kuolleisuuden ohella myrkyistä aiheutuu pölyttäjille myös hitaasti ilmeneviä haittavaikutuksia. Ne voivat esimerkiksi heikentää kimalaisten muistia ja oppimiskykyä, vaikuttaen siten pesien jälkeläistuottoon. Myrkkyjen vaikutus ei kuitenkaan yleensä ulotu kovin kauas ruiskutetulta pellolta. Suomessa kasvinsuojeluaineita käytetään myös paljon vähemmän kuin monissa eteläisemmissä maissa. 

Luonnonmukaisessa tuotannossa ei käytetä lainkaan kemiallisia torjunta-aineita. Tämän ansiosta luomutiloilla onkin tutkitusti muita tiloja monimuotoisempi linnusto ja muu lajisto. Luomupeltojen pientareilla kasvillisuus on monipuolisempaa ja pölyttäjiä enemmän. 

Maatalouden ympäristötoimet 

Maatalouden harjoittamisesta aiheutuu ympäristöhaittaa sekä vesistöille että luonnon monimuotoisuudelle. Näitä haittoja pyritään vähentämään erilaisilla maatalouden ympäristötoimilla. Tällöin viljelijä voi halutessaan sitoutua tekemään ympäristölle hyödyllisiä toimenpiteitä, joista maksetaan hänelle korvaus. Maatalouden ympäristötoimet painottuvat suurelta osin vesiensuojeluun, mutta monet niistä ovat eduksi myös pölyttäjille. 

Uhanalaisten ja taantuneiden lajien kannalta tärkein ympäristötoimi on maatalouden ympäristösopimus. Viljelijä voi tehdä viisivuotisen sopimuksen vaikkapa tilallaan olevan perinneympäristön hoitamisesta laiduntamalla. Muita pölyttäjien kannalta hyödyllisiä toimenpiteitä ovat esimerkiksi erilaiset pitkään kyntämättä olevat nurmialueet, kuten suojavyöhykkeet, sekä viljeltyjen peltojen reunoille tai keskelle jätettävät niittykaistat. Kylvämällä perustettavat niitty- tai maisemapellot tarjoavat myös ravintoa yleisille pölyttäjille.  

Mehiläistalous ja kontukimalainen 

Tarhamehiläistä on perinteisesti kasvatettu hunajan tuottamiseksi. Maatalouden kannalta tarhamehiläisen tarjoamalla viljelykasvien pölytyspalvelulla on kuitenkin rahallisesti paljon enemmän arvoa kuin niiden tuottamalla hunajalla. Tarhamehiläinen sopii oivallisesti satokasvien pölyttämiseen, sillä mehiläispesiä voidaan sijoittaa pölytettävien kasvustojen läheisyyteen juuri kukinnan aikaan. Suomessa mehiläistarhausta harjoitetaan kuitenkin siinä määrin vähän, että valtaosa viljelykasvienkin pölytyksestä jää luonnonpölyttäjien tehtäväksi. Tämä korostaa sitä, että luonnonpölyttäjillä on myös taloudellista arvoa. 

Tarhamehiläinen ja luonnonpölyttäjät käyttävät suurelta osin samoja ravintokasveja. Ne kilpailevat siis samasta resurssista, mutta yleensä tästä ei aiheudu luonnonpölyttäjille haittaa. Mehiläispesiä on harvoin niin tiheässä, että mesikasveista tulisi pulaa.  

Toinen kaupallisesti käytetty pölyttäjälaji on kontukimalainen. Sitä tarvitaan kasvihuoneissa etenkin tomaatin pölytykseen. Suomeen tuodaan vuosittain Keski-Euroopasta noin 10 000 kontukimalaisten pesää, sillä kotimaista tuotantoa ei ole. Kasvihuoneista karkaa kontukimalaisia myös luontoon. Kontukimalainen esiintyy nykyisin maassamme yleisenä, mutta ei ole varmuutta onko laji levinnyt meille luontaisesti vai onko kanta syntynyt karkulaisista. Maailmalta tiedetään tapauksia, joissa siirretyt tarhakimalaiset ovat hävittäneet luontaisia kimalaislajeja sukupuuttoon. Suomesta ei ole tehty havaintoja vastaavista haitoista.