Lajien vuorovaikutus

Mikään laji ei elä luonnossa yksinään, vaan yhdessä monen muun lajin kanssa. Lajien välinen vuorovaikutus on keskeinen asia elämässä. Vuorovaikutussuhteita on erilaisia; osasta on lajille hyötyä, osasta taas haittaa. Saman alueen eliöt elävät vuorovaikutuksessa toistensa kanssa ja muodostavat eliöyhteisön. Muutos yhden lajin levinneisyydessä tai runsaudessa voi heijastua moniin muihin eliöyhteisön lajeihin. 

Alla on esitelty lyhyesti erilaisia lajien välisiä vuorovaikutussuhteita. Vuorovaikutus toiseen lajiin voi vaikuttaa erityisen voimakkaasti lajin kannan vaihteluun. Pölyttäjille luonteenomaisin on yhteistyö eli mutualismi pölytettävän kasvin kanssa. Ihmisen mukana tahattomasti leviävät tai tarkoituksella siirretyt vieraslajit muodostavat yhden suurimmista uhkista luonnon monimuotoisuudelle. 

Luonnon monimuotoisuus on vuorovaikutusten verkosto 

Monimuotoinen luonto voidaan ajatella laajana verkostona. Mitä enemmän eliöyhteisössä on lajeja, sitä monimutkaisempi on niiden välille muodostuva vuorovaikutusten verkosto. Luonnon kyky sietää ja palautua muutoksista perustuu sen monimuotoisuuteen. Tiheä vuorovaikutusten verkosto on kuin hyvä turvaverkko. Jos eliöyhteisöstä katoaa jokin laji, se johtaa usein myös siitä riippuvaisten lajien vähenemiseen tai jopa häviämiseen. Monesti samaa tehtävää tai tarvetta täyttää useampikin laji. Lajirikkaus takaa sen, että kadonneen lajin tehtävää jää hoitamaan joku toinen laji. Monimuotoisuus siis tekee luonnosta vahvan ja vakaan, vaikka muutoksia tapahtuukin. Silti isku herkkään kohtaan, kuten monelle muulle lajille tärkeään avainlajiin voi horjuttaa koko lajiyhteisöä. 

Erilaisia lajien välisiä vuorovaikutussuhteita

(+ hyöty, – haitta, 0 neutraali)

Peto-saalissuhde (+-), sisältää suoran saalistuksen lisäksi myös kasvien syönnin sekä loisinnan. Tästä suhteesta on hyötyä toiselle ja haittaa toiselle osapuolelle.

Esimerkiksi haahka elää peto-saalissuhteessa sitä saalistavan merikotkan kanssa, mutta myös sinisimpukan kanssa, joka on sen pääasiallista ravintoa. Kun ympäristömyrkkyjen ennen vaivaama merikotka taas runsastui, näkyi muuttunut tilanne haahkojen määrän vähenemisenä.

Pienikokoisina hyönteisinä monet pölyttäjät ja niiden toukat ovat tärkeä ravinnonlähde lukuisille petoeläimille. Perhosten toukat ovat puolestaan kasvinsyöjinä itsekin petoja. Useimmilla pölyttäjillä on myös loisina toisia hyönteisiä, kuten pistiäisiä tai kärpäsiä. Esimerkiksi nokkosperhosen kannat vaihtelevat suuresti riippuen paljolti siitä, kuinka vahvoja niiden loisten kannat ovat.

Aivan erityinen tapaus ilmiöstä ovat yksittäisiä kimalaislajeja loisimaan erikoistuneet loiskimalaiset. Ne eivät rakenna omaa pesää, vaan käkien tavoin naaraat käyvät munimassa isäntälajinsa pesiin, joissa kehittyviä toukkia hoidetaan kuten omia jälkeläisiä. 

Kilpailusuhde (–)  voi syntyä sellaisten lajien välille, joilla on hyvin samanlainen ekolokero eli ne kilpailevat keskenään samoista resursseista, kuten ravinnosta tai pesäpaikoista. Kilpailusta on haittaa molemmille lajeille, sillä se vie resursseja molemmilta.

Esimerkiksi kirjosieppo kilpailee samoista pesäkoloista sini- ja talitiaisen kanssa. Täällä talvehtivat tiaiset ovat keväällä ajoissa katsastamassa sopivia pesäpaikkoja, kun kirjosieppo vasta palailee muuttomatkaltaan Saharan eteläpuolisesta Afrikasta. Kirjosieppo voi kuitenkin onnistua valtaamaan kilpailijan pesän ja munia jopa tiaisen munien päälle.  

Esimerkiksi tarhamehiläinen kilpailee kasvien mesitarjonnasta luonnonvaraisten pölyttäjien kanssa. Puunkoloissa pesivien mesipistiäisten välille voi myös syntyä kilpailua pesäkoloista aivan kuten linnuillakin. 

Yhteistyöhön perustuva suhde eli mutualismi (++) hyödyttää sen molempia osapuolia.

Hyvinä pihlajanmarjavuosina tilhet ja rastaat hotkivat valtavat määrät pihlajanmarjoja. Hyvä ravitsemustilanne parantaa Suomessa talvehtivan tilhen hengissäsäilymistä ja rastaiden selviytymistä muuttomatkastaan. Pihlajansiementen itävyys taas paranee, kun ne kulkeutuvat lintujen suoliston läpi. Linnut myös levittävät siemeniä uusille kasvupaikoille.

Mutualismi on pölyttäjille luonteenomainen piirre, josta ne parhaiten tunnetaan. Pölyttäjä auttaa kukkivaa kasvia lisääntymään, ja saa kasvilta palkinnoksi mettä tai siitepölyä. Sekä pölyttäjillä että pölytettävillä kasveilla on suurta lajien välistä vaihtelua erikoistumisen asteessa. Monet pölyttäjät käyttävät laajaakin mesikasvivalikoimaa, kun taas esimerkiksi ukonhattukimalainen ruokailee vain lehtoukonhatun kukilla. Vastaavasti useimmat kukkakasvit toivottavat tervetulleeksi monenlaisia pölyttäjiä, kun taas esimerkiksi apiloilla voivat ruokailla vain pitkäkieliset pölyttäjälajit. 

Pöytävierassuhde (+0) (kommensalismi) on sellainen, josta toinen osapuoli hyötyy ja toiselle sillä ei ole mitään vaikutusta.

Tästä on kyse, kun korppi käyttää ravinnokseen toisen petoeläimen saalistaman haaskan rippeet tai kun käpytikan itselleen kovertamassa pesäkolossa pesivät myöhemmin tali- tai sinitianen tai kun erakkomehiläinen käyttää pesäkolonaan lahopuulla elävän kovakuoriaislajin toukan aiemmin kaivamaa käytävää.

Vieraslajit

Vieraslajit ovat ihmisen avustuksella luonnollisten elinympäristöjensä ulkopuolelle levinneitä lajeja. Ne muodostavat yhden suurimmista uhkista luonnon monimuotoisuudelle. Lajeja siirtyy ihmisten mukana sekä vahingossa että tarkoituksella siirrettyinä.

Suomessa pitkään eläneet lintulajit eivät esimerkiksi ole sopeutuneet tehokkaan vieraspedon saalistukseen. Vieraspedot, minkki ja supikoira, syövät lintujen munia, poikasia ja emoja, ja ovat vähentäneet saalituksellaan monien lintulajien määriä (esim. haahkan ja tukkasotkan). Minkki ei kuulu Suomen luontoon, vaan on kotoisin Pohjois-Amerikasta ja karannut luontoon turkistarhoista. Supikoira on alunperin Itä-Aasiasta ja vaeltanut Suomeen itärajan takaa turkiseläimiksi istutetusta kannasta.

Suomeen tuodaan vuosittain Keski-Euroopasta tuhansia kontukimalaisen pesiä pölyttämään tomaatteja kasvihuoneissa. Näistä pesistä karanneet kuningattaret menestyvät myös luonnossa. Suomessa tästä ei tiedetä aiheutuneen haittoja luonnonpölyttäjille, mutta maailmalta tunnetaan tapauksia, joissa kontukimalainen on syrjäyttänyt luonnonvaraisia kimalaislajeja.

Tarhamehiläinen on vieraslajina erityistapaus, sillä laajamittaista mehiläistarhausta on tehty jo vuosisatoja kaikilla mantereilla. Tarhamehiläisen ja luonnonpölyttäjien välillä voi olla haitallista ravintokilpailua etenkin, jos mesikasveista on pulaa esimerkiksi kuivuuden takia. Suomessa mehiläispesien tiheydet ovat kuitenkin yleensä niin alhaisia, ettei haitallista kilpailua pääse syntymään. Tarhamehiläisistä voi myös joskus välittyä loisia tai tauteja luonnonpölyttäjiin. 

Vieraslaji sekoitetaan monesti tulokaslajin kanssa. Erona on, että tulokaslajiksi kutsutaan lajia, joka on itsenäisesti ilman ihmisen avustusta levinnyt uudelle elinalueelle. Tämä on luonnollista lajien leviämistä, johon ei ole tarpeen puuttua ilman hyvää syytä. Ilmaston lämpenemisen seurauksena maahamme leviää etelästä lähes vuosittain uusia pölyttäjälajeja, joista ei aiheudu haittaa aiemmille lajeille.