Mantuloiskimalainen loisii toisten kimalaisten pesissä. Kuningattaret (kuvassa) lähtevät liikkeelle etsimään isäntäpesiä toukokuun aikana, kun aikaisemmat mantukimalaiset ovat jo ehtineet tehdä omansa.

Kuva Jyrki Lehto, Creative Commons Nimeä Ei-Kaupallinen Jaa-Samoin 4.0
Mantuloiskimalaiset (kuvassa koiras) eivät huolehdi itse jälkeläisistään. Niillä ei ole siitepölyvasuja, sillä ne keräävät kukista mettä vain omaksi ravinnokseen.

Kuva Jyrki Lehto, Creative Commons Nimeä Ei-Kaupallinen Jaa-Samoin 4.0

Mantuloiskimalainen

(sv: jordsnylthumla, en: Gypsy cuckoo bumblebee)

Bombus bohemicus

Loisii toisen kimalaislajin pesässä. Ensin tappaa kuningattaren, munii pesään ja lopulta koko pesän jälkikasvu onkin loislajin omia.

Tunnistaminen

Naaraalla keskiruumiin etuosa on leveälti keltainen ja takaruumiin kärki valkoinen. Muilta osin naaras on musta. Joskus vyötärönseudulla ja kyljillä on keltaisia karvoja. Siivet ovat tummahkot.

Koiraan väritys on kuten naaraalla, mutta vyötärön seudulla on enemmän keltaisia karvoja. Koiraan takaruumiin kärki voi olla joskus kellertävä, jolloin muistuttaa peltoloiskimalaista (Bombus campestris).

Hyvin vaikea erottaa useista väritykseltään samankaltaisista loiskimalaisista, sekä mm. mantu- ja kontukimalaisesta.

Elintavat

Lentoaika Melko aikainen laji. Naaraat eli kuningattaret lähtevät liikkeelle etsimään isäntäpesiä jo toukokuun aikana. Koiraita ja uusia kuningattaria alkaa kuoriutua heinäkuussa. Etenkin koiraita voi nähdä vielä myöhään syksyllä, kun naaraat ovat jo vetäytyneet talvilevolle. Loiskimalaisilla ei ole työläisiä.

Ravintokasvit Ruokailee laajalla kirjolla erilaisia mesikasveja. Keväällä talvehtineet naaraat käyvät mm. pajuilla, voikukalla ja mustikalla. Syyskesällä kuoriutuvat ja pitkälle syksyyn elävät koiraat suosivat mm. ohdakkeita ja kultapiiskua. Koska loiskimalaiset eivät huolehdi itse jälkeläisistään, ne keräävät kukista vain mettä omaksi ravinnokseen.

Elinympäristö

Lajia esiintyy isäntälajinsa tavoin yleisenä sekä pihapiireissä että maatalous- ja metsäalueilla. Muiden loiskimalaisten tavoin naaras ei tee omaa pesää, vaan valtaa mantukimalaisen maan alla olevan pesän.

Ympäristömuutoksia ja lajin ekologiaa

Tekijät, jotka vaikuttavat lajin runsauteen ja/tai käyttäytymiseen.

Erikoistunut laji

Mantuloiskimalainen, kuten muutkin loiskimalaiset ovat hyvin pitkälle erikoistuneita lajeja. Eivät kuitenkaan elinympäristönsä tai ruokavalionsa suhteen, vaan siinä, että ne voivat lisääntyä vain hyväksikäyttämällä yhden tai muutaman isäntäkimalaislajin pesiä. Isäntälajinsa tavoin mantuloiskimalaista esiintyy laajalti lähes koko maassa ja monenlaisissa elinympäristöissä.

Lajien vuorovaikutus

Kimalaiset ovat tunnettuja siitä, että niillä esiintyy yleisesti pesäloisimista. Useimmilla kimalaislajeilla on oma loislajinsa, joka loisii vain yhden tai muutaman kimalaislajin pesissä. Loiskimalaisilla ei ole lainkaan työläisiä tai omaa pesää, vaan niiden naaraat etsivät ja valtaavat isäntälajinsa pesän. Tapettuaan kuningattaren loisnaaras alkaa munia omia muniaan, joista kehittyviä toukkia pesän työläiset hoitavat kuten sisaruksiaan.Kesän edetessä loisitusta pesästä kuoriutuu siten enää loiskimalaisia.

Loiskimalaisten runsastuessa ne voivat heikentää isäntälajinsa kantoja. Tämän seurauksena loistenkin määrät kuitenkin kääntyvät laskuun, minkä jälkeen isäntälaji voi taas vahvistua. Luonnossa on yleistä, että loisten ja niiden isäntälajien kannat vaihtelevat vuorotahtiin. Tätä kutsutaan sykliseksi eli säännöllisesti toistuvaksi kannanvaihteluksi.

Tässä palvelussa maamme eri loiskimalaislajeista esitellään vain mantukimalaisella ja sen lähilajeilla loisiva mantuloiskimalainen. Isäntänsä tavoin sitä tavataan yleisenä lähes koko maassa, mutta laji on vaikea erottaa muista saman kaltaisista kimalais- ja loiskimalaislajeista.

Tiesitkö tämän? 

Loiskimalaisilla ei ole pistintä, joten ne eivät pysty puolustamaan itseään pistämällä. Ne hyötyvät kuitenkin siitä, että pedot luulevat niitä yleensä kimalaisiksi ja jättävät rauhaan. Tämä niin sanottu mimikry-ilmiö eli suojaava yhdennäköisyys on hyönteisillä varsin yleinen tapa suojautua petojen saalistusta vastaan. Esimerkiksi kukkakärpäset matkivat samalla tavalla värityksellään ampiaisia.